Hyppää sisältöön
Valtioneuvosto ja ministeriöt

Elinkeinoministeri Olli Rehn: Kestävä kasvu ja energiatalous – pystyykö EU vastaamaan haasteeseen?

Työ- ja elinkeinoministeriö
14.12.2016 16.30
Puhe

Pikkuparlamentti, 14.12.2016

Arvoisat kuulijat, hyvät ystävät,

Tervetuloa myös minun puolestani tähän TEM:n järjestämään miniseminaariin Euroopasta, energiataloudesta ja kestävästä kasvusta.

Tarkastelen näitä Suomenkin kannalta tärkeitä teemoja maanosamme lähihistorian ja nykytilan taustaa vasten pohtien samalla sitä, millä tavalla Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot voivat selviytyä nykyisistä vaikeuksistaan ja rakentaa kansalaisilleen parempaa tulevaisuutta.

Perusteesini on se, että EU voi selviytyä kriiseistään käytännönläheisellä yhteistyöllä ja etenkin jäsenvaltioissa toteutettavilla uudistuksilla, jotka vahvistavat kestävän kasvun ja paremman työllisyyden perustaa – ja myös unionin legitimiteettiä, hyväksyttävyyttä kansalaisten näkökulmasta. EU ei tarvitse purkutalkoita, mutta kylläkin perusremonttia ensin ennen kuin voidaan ajatella jatkorakentamista.

Vuosi 2016 jää epäilemättä historiaan Euroopan unionin – ja ehkä koko länsimaisen arvomaailman – ’annus horribiliksena’. Mutta kyllä ensi vuonnakin jännitystä eurooppalaisilla vaalikentillä riittää vähintään samalla mitalla. Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalit tulevat omilta osiltaan antamaan suuntaa sille, miltä pohjalta voimme käydä uudistamaan 27 maan Euroopan unionia.

Brexitin jälkimaininkeja ei ole syytä vähätellä, eikä EU:n hajautumisen vaaroja aliarvioida. Toisaalta Euroopan yhdentyminen ei ole ollut vailla dramatiikkaa aikaisempina vuosinakaan, vaikka Brexit-tulos on historiallisesti tarkastellen omaa luokkaansa. Itse asiassa Euroopan yhdentyminen on ollut aikamoista aaltoliikettä, jossa nopeamman integraation aikoja on usein seurannut liikkeen hidastuminen tai suoranainen pysähtyminen, usein myös eriasteinen kriisiytyminen.

Itse olen osallistunut eurooppalaiseen päätöksentekoon yli 30 vuoden ajan. Muistan hyvin sen alkuun varovaisen optimismin, joka leimasi Euroopan yhteisön rakentamisen aikaa 1980-luvun puolivälistä lähtien aina seuraavan vuosikymmenen puoliväliin, jolloin Suomikin liittyi EU:n jäseneksi. Berliinin muuri murtui, kylmä sota päättyi ja liberaali demokratia voitti ideologisen kamppailun, pariksi vuosikymmeneksi.

Eurooppa rakensi talous- ja rahaliittoa ja pyrki muovaamaan yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Sisämarkkinoita rakennettiin paitsi poistamalla kaupan esteitä myös säätämällä tiukkoja ympäristönormeja ja kuluttajansuojaa. Eurooppalainen yhteiskuntamalli, jossa vapaus, kansanvalta ja oikeudenmukaisuus yhdistyvät, oli esikuva EU:n ulkopuoliselle itäiselle Keski-Euroopalle ja kilpaili menestyksellisesti amerikkalaisen ja nousevan aasialaisen yhteiskuntamallin kanssa.

Historia ei kuitenkaan loppunut. Vuosituhannen alussa kahdessa perustajamaassa EU:lle nostettiin punainen kortti, kun Ranska ja Hollanti kaatoivat perustuslaillisen sopimuksen vuonna 2005. Pohjakosketus koettiin vuosina 2010–12, kun finanssikriisiä seurannut velkakriisi uhkasi johtaa Euroopan taloudelliseen kaaokseen ja vaarantaa koko euroalueen olemassaolon.  

Puheet EU:n kuolemasta, jota euroskeptikot niin mielellään viljelevät, ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja. EU on osoittanut kykynsä löytää ratkaisuja vaikeisiinkin kriiseihin lukuisia kertoja ollessaan selkä seinää vastaan. EU:n muutosvoima ei ole aina kaunista, eikä se tule automaattisesti, eikä aina johda optimaalisiin tuloksiin, mutta tähän asti se on kuitenkin estänyt eurooppalaisen rauhanprojektin suistumisen raiteiltaan ja vienyt sitä pikku hiljaa eteenpäin. Tätä kykyä ja eri neuvotteluiden loppumetreillä löytyvää poliittista tahtoa toimia EU:n parhaaksi ei kannata aliarvioida tälläkään kertaa.

Unionin ja jäsenvaltioiden on kyettävä vastaamaan kansalaisten tarpeisiin konkreettisilla ratkaisuilla. Samalla on huolehdittava siitä, että EU hoitaa ne asiat, jotka luontevasti kuuluvat yhteisötasolle ja joissa yhteisötason toimilla on lisäarvo – muut asiat hoidetaan kansallisella tai paikallisella tasolla. EU:n pitää olla iso isoissa asioissa ja pieni pienissä asioissa. Iso rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä, talouden vakauden ja työllisyyden edellytysten luojana. Pieni siinä, ettei liiallisella byrokratialla ja hallinnollisella taakalla rasiteta ihmisten elämää ja yritysten toimintaa.

Hyvät kuulijat,

Euroopan talous palasi elpymisen ja kasvun uralle vuonna 2013. Tätä edelsi mittava euroalueen perustusten remontti, jolloin uudistettiin EU:n kasvu- ja vakaussopimus, luotiin julkisen talouden rinnalle makrotalouden epätasapainojen seuranta kilpailukykyä ja reformeja varten sekä perustettiin eurooppalainen vakausmekanismi.

Brexit-tuloksen jälkeen Euroopan talous näyttää vastustuskykyisemmältä kuin mitä etukäteen oli ennakoitu. Näissä oloissa Euroopan keskuspankin elvyttävä rahapolitiikka on ollut tärkeä tekijä talouskasvun tukemisessa. Akuutteihin haasteisiin on silti kyettävä reagoimaan, kuten Italian pankkisektorin ongelmien ratkaisemiseen.

On selvää, että myös Euroalueen kehittämistä on jatkettava saattamalla loppuun pankkiunionia ja pääomamarkkinaunionia koskevat hankkeet. Pidemmällä aikavälillä EMU:n tulevaisuuteen palattaneen Ranskan ja Saksan vaalien jälkeen.

Vierastan sellaista ajattelua, että EU:n kehittämisessä olisi vain kaksi äärimmäistä vaihtoehtoa: joko hajautuminen tai federaatio. Todellisuus on paljon monimuotoisempi.

Intellektuaalisista ansioistaan huolimatta liittovaltioratkaisuille ei ole kansalaisten keskuudessa vahvaa kannatusta, paremminkin päinvastoin. Toisaalta ei EU sen takia ajaudu jotenkin automaattisesti hajoamisen tielle, jos tai kun liittovaltiota ei synny.

Uudistustyössä kannattaa välttää sellaista teoreettista dramatiikkaa, joka on käytännön elämälle ja eri maiden muodostamalle eurooppalaiselle mosaiikille vierasta. Sekä federalistien ajama puhdasverinen liittovaltio että euroskeptikoiden kaipaama nationalistinen eristäytyminen kuuluvat tähän kategoriaan. Sen sijaan kannattaa funktionalismin hengessä etsiä käytännönläheisiä kolmannen tien ratkaisuja, joilla unioni kykenee tuomaan lisäarvoa turvallisuuden, talouden, ympäristön ja ihmisoikeuksien kannalta.

Myöskään rahaliiton osalta kyse ei ole siitä, että euroalue ikään kuin automaattisesti romahtaisi tai väistämättä ajan mittaan murenisi, ellei se kehity poliittisen liiton tai ns. fiskaalisen unionin asteelle. Vuosien 2010–12 uudistuksilla euroalueen perustaa vahvistettiin niin, että se on tänä päivänä paljon vastustuskykyisempi laskusuhdanteen tai kriisien edessä. Julkisen talouden tasapaino on tänään olennaisesti parempi.

Mikä vielä olennaisempaa, kokonaisuutena euroalue on kohentanut kilpailukykyään uudistuksilla ja kääntynyt vahvasti ylijäämätaloudeksi, mikä on tehnyt siitä aiempaa vastustuskykyisemmän.

Euroalueesta ei kannata yrittää väkisin rakentaa pysyvien tulonsiirtojen unionia, vaan sellainen vastuu- ja vakausunioni, jossa jokaisella jäsenmaalla on ensisijainen vastuu omasta talouspolitiikastaan.

Toisaalta on tiedostettava sekin, että kunnolla toimivassa talous- ja rahaliitossa tarvitaan kykyä vakautta uhkaavien riskien ennakoimiseen ja hallintaan, missä suhteessa euroalue on vielä keskeneräinen. Euroalueen arkkitehtuurin uudistamisessa tarvitaan sekä saksalaisen talousfilosofian mukaisia, oikein viritettyjä kannustimia ja sääntöjä että ranskalaisen talousfilosofian mukaisia vakuutus- ja kriisityökaluja, kuten Markus Brunnermeier, Harold James ja Jean-Pierre Landau ovat osoittaneet tuoreessa kirjassaan "The Euro and the Battle of Ideas".

Olennaista on, että kaikki askeleet kohti vakuutuksella jaettua riskiä otetaan niin, että sitä ennen kannustimet viritetään kuntoon ja sellaisiksi, että ne estävät moraalikadon syntymisen. Näiden markkinatalouden mukaisten periaatteiden tulee olla kantavana rakenteena mm. euroalueen pankkiunionin viimeistelyssä, jossa sijoittajavastuu, riskien hajauttaminen ja rahoitusvakauden vaatimat vakuutusjärjestelyt kulkevat käsi kädessä.

Hyvät ystävät,

Toinen teesini on se, että Euroopan suunnan kannalta ratkaisevat poliittiset kamppailut käydään jäsenvaltioissa.

Ohjelmamaissa uudistukset kantavat hedelmää, kun hallitukset ovat vieneet eteenpäin epäsuosittujakin makrotalouden sopeutuksia, kilpailukykyä parantavia toimia ja rakenteellisia uudistuksia.

Hallintohimmelien sijaan kannattaa keskittyä reaalitalouden vahvistamiseen. Talouden uudistukset ovat oleellisia tässä suhteessa – kuten monen ohjelmamaan, mutta myös Suomen esimerkki osoittaa.

Eiliset Suomen Pankin luvut talouden kehityksestä kertovat kotimaan taloudesta positiivisia uutisia: taantuma on jäänyt taakse, kasvu on vahvistumaan päin. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Kevään 2015 vaalien jälkeen tehdyt kilpailukykyä parantaneet toimet – erityisesti työmarkkinoiden viime kevään sopimukset – ovat nostaneet Suomen kasvu-uralle. Muutakin on toki tapahtunut, mutta kiky-sopimuksen vakauttava ja ennakoitavuutta lisäävä vaikutus on auttanut sitä ”muuta” tapahtumaan.

Teen tämän arvion kilpailukykysopimuksen merkityksestä mielelläni – olisihan niitä talvisia viikonloppuja ja keväisiä sunnuntai-iltoja ja varhaisia aamuja voinut huonomminkin viettää kuin neuvotteluhuoneessa boostaamassa kikyä eteenpäin!

Hyvät kuulijat,

Jäsenyytensä alkumetreiltä alkaen Suomi tunnettiin yhteisöllisenä ja ratkaisuja hakevana jäsenmaana. Kuva kompromisseja hakevasta maasta meni kotimaassa niin pitkälle, että alettiin epäillä, ettemme osaa ajaa omaa etuamme.

Euroopan kriisien myötä euroskeptisyys lisääntyi läpi puoluekentän ja Suomi sai Saksan vanavedessä kulkevan haukan leiman. Ei siitä meille paljon hyötyä ole ollut.

Nyt täysi-ikäisenä EU-jäsenenä Suomi on palannut kriittisten mutta rakentavien jäsenmaiden kastiin. Ajamme omia kansallisia tavoitteitamme, kuten muutkin, mutta samalla edistämme koko EU:n yhteistä etua, joka on pienen ja vapaakaupasta riippuvaisen avoimen talouden etu.

Suomella onkin vaikuttamisen paikka, sillä juuri nyt olisi tilausta yhteisöllisille, pitkälle katsoville näkemyksille. Samalla on tarve puolustaa sisämarkkinoita ja vapaakauppaa jatkossakin Britannian poislähdöstä huolimatta. Pohjoisten liberaalimaiden joukkue ja jäsenyytemme euroryhmässä antavat meille hyvät viiteryhmät tärkeäksi katsomiemme asioiden edistämiseen. 

Hyvän esimerkin käytännöllisestä EU-politiikasta antaa komission kaksi viikkoa sitten julkaistu energian talvipaketti.

Suomalaisia alan toimijoita kiinnostaa erityisesti paketin uusiutuvan energian osa, jossa säädetään niin biomassan kestävyyskriteereistä kuin biopolttoaineiden kohtelusta. Molemmat ovat Suomen biotalouden ja kunnianhimoisen energia- ja ilmastostrategian kannalta merkittäviä.

Bioenergian käytön kannalta olennaista on, että biomassa katsotaan jatkossakin nollapäästöiseksi, eikä hallinnollinen taakka estä suomalaisen biotalouden kehittämistä. Kehittyneissä biopolttoaineissa taas suomalaisen teollisuuden kannalta tärkeää on se, että niiden osuus esityksen mukaan kasvaisi vähitellen vuoden 2020 jälkeen.

Nyt saatu komission ehdotus on Suomen kannalta hyvä pohja jatkoneuvotteluille Euroopan parlamentin kanssa. Tulos ei kuitenkaan tullut itsestään, vaan taustalla tehtiin pitkään systemaattista ennakkovaikuttamista. Toimme näkemyksiämme esiin niin Brysselissä kuin tärkeimmissä jäsenmaissa ja esitimme konkreettisia ehdotuksia, jotta voidaan turvata kestävästi tuotetun bioenergian käyttö jatkossakin. Työtä jatketaan parlamentin kanssa ja neuvostossa.

Hyvät ystävät,

Olen pyrkinyt maalaamaan realistisen ja samalla varovaisen optimistisen kuvan Euroopan tilasta. Realistisen, sillä käsillä olevat haasteet ovat suuria, eikä niihin ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Mutta samalla pohjimmiltaan optimistisen, sillä toimivan eurooppalaisen yhteistyön tarve ei ole hävinnyt minnekään. Pessimisti ei pety, mutta pitkäjänteiset perivät lopulta maan – ja eurooppalaisen yhteistyön kannattajat vetävät lopulta euroskeptikkoja pidemmän korren EU:n tulevaisuuden suhteen. Siihen voi itse kukin meistä vaikuttaa.

Kiitos!

Sivun alkuun