Hyppää sisältöön
Valtioneuvosto ja ministeriöt

Elinkeinoministeri Rehn: Raha- ja talouspolitiikka pitkittyneessä 0-kasvun ja 0-koron ympäristössä

Työ- ja elinkeinoministeriö
11.2.2016 10.15
Puhe

Elinkeinoministeri Olli Rehnin puhe OP-Ryhmän tutkimussäätiön teemapäivässä Helsingissä 11.2.2016.

Arvoisat kuulijat,

Kiitän kutsusta tähän perinteiseen tilaisuuteen, jossa vuosien saatossa on käytetty monia ansiokkaita puheenvuoroja. Rima on siis korkealla.

Mutta härkää sarvista! Millaista raha- ja talouspolitiikan siis pitäisi olla tilanteessa, jossa ilmeisen pitkittyneesti eletään 0-kasvun ja 0-koron todellisuudessa? Katson ensin Eurooppaan ja sitten Suomeen.

Rahapolitiikan keskeinen tavoite on hintavakauden säilyttäminen. Keskuspankki pyrkii pitämään markkinoilla kiertävän rahan määrän riittävän suurena kannatellakseen ostovoimaa ja kysyntää, mutta samalla riittävän niukkana pitääkseen inflaation tavoitelluissa rajoissa.

Markkinatalousmaissa rahapolitiikka on haluttu erottaa päivänpoliittisesta päätöksenteosta antamalla keskuspankille itsenäisyyttä suhteessa poliittisiin päättäjiin. Epäiltyjä olemme tietysti me poliitikot, joiden pitkäjänteisyys ja harkinta asetetaan näinkin kyseenalaiseksi. 

Vuoteen 2008 asti tilanne oli edellä kuvatun kaltainen. Tämän jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Sittemmin – Yhdysvalloissa melko välittömästi, euroalueella paremminkin asteittain – rahapolitiikka on valjastettu myös nopeamman talouskasvun tukemiseen ja deflaation uhan torjumiseen.  Merkittävä käännekohtana voidaan pitää pääjohtaja Mario Draghin Lontoon-puhetta heinäkuussa 2012, jossa hän lupasi EKP:n tekevän kaikkensa euron pelastamiseksi. Sitä uskottiin, ja luottamus palautui.

Draghi oli varmasti keskeinen EKP:n kurssinmuutoksen tai evoluution toteuttajana. Olen pohtinut sitä, miten tämä nyt koettu kriisi on muuttanut Euroopan keskuspankin rahapolitiikan linjaa ja otetta. Kehtaan väittää, että kun aikanaan kirjoitetaan näiden kriisivuosien historiaa, EKP:n roolia käsittelevän luvun otsikko on: ”Bundesbankista Federal Reserveksi”.

Tarkoitan tällä sitä, että saksalaisen mallin mukaisena, talouspoliittisesti hyvin ortodoksisena ja inflaationvastaisena keskuspankkina aloittanut EKP on viimeisten vuosien mittaan päätöksillään muuttunut askel askeleelta Yhdysvaltain Fedin kaltaiseksi aktiiviseksi keskuspankiksi, joka kantaa hintavakauden lisäksi huolta myös kasvusta ja työllisyydestä sekä rahoitusmarkkinoiden vakaudesta. Arvostan Bundesbankia, mutta tämä EKP:n muodonmuutos ei tullut yhtään liian aikaisin – se mikä sopi Saksan talousihmeelle sotien jälkeen, ei enää tuosta vain sovi finanssi- ja velkakriisien runtelemalle ja globalisaation ajan Euroopan unionille.

Eikä tässä tarvita yhtään suomalaista devalvaationostalgiaa – olihan Suomen talouspolitiikan historia yli 70 vuoden ajan eli vuosina 1921-92 pitkälti suurten devalvaatioiden historiaa, kuten väitöskirjassani olen osoittanut. EKP:n nykyinen rahapolitiikka sopii siis hyvin Suomelle. Me kaipaamme viennin ja talouden elvytystä, myös rahapolitiikan keinoin. Yhdessä EU:n 315 miljardin investointiohjelman kanssa EKP:n elvyttävä rahapolitiikka tukee uusia investointeja, joita tarvitsemme kipeästi.

On esitetty ajatus, että euron valuviat olivat tiedossa jo alun alkaen. Yhteinen rahapolitiikka ja jäsenvaltioiden erillinen finanssipolitiikka eivät toteuta optimaalisen valuutta-alueen vaatimuksia. Toisaalta sitä isommaksi pulmaksi osoittautuvat euroalueen sisäiset pääomavirrat ja niiden mukana syntyneet kansantalouksien epätasapainot.

Euroaluetta synnytettäessä keskeisessä asemassa olivat ns. lähentymiskriteerit. Niillä pyrittiin siihen, että taloudet kykenevät yhteiseen valuuttapolitiikan myös eriytyneen finanssipolitiikan oloissa.

Kuten tunnettua, vuosituhannen vaihteessa ensin lähentymiskriteereistä ja myöhemmin vakaus- ja kasvusopimuksen rajoituksista lipsuttiin. Valtiot ylivelkaantuivat. Toisaalta rahamarkkinat eivät kyenneet hinnoittelemaan maakohtaisia riskejä oikein, mikä johti luottobuumiin ja kiinteistökuplaan mm. Irlannissa ja Espanjassa ja siten mittavaan euroalueen talouden sisäiseen epätasapainoon, jonka korjaaminen on väistämättä vienyt vuosikausia.  Myöskään talouden rakenteita ei kyetty muuttamaan yhteisvaluutan vaatimusten mukaisiksi.

Kun finanssikriisi Yhdysvalloissa alkoi, siellä ongelma kyettiin torjumaan nopeilla päätöksillä. Myös Yhdysvalloissa ongelmien syy oli yksityinen velkaantuminen, jota ruokki johdannaismarkkinoiden kasvu ja asuntoluottojen myöntäminen liki maksukyvyttömille asiakkaille.

Fedin pääjohtaja Ben Bernanke oli johtava 1930-luvun Suuren Laman tutkija amerikkalaisen taloustieteen piirissä. Laman oppien mukaan liittovaltio aloitti nopeasti mittavat elvytystoimet rahajärjestelmän toiminnan turvaamiseksi. Vaikka Lehman Brothers päästettiin konkurssiin, koko järjestelmää ei ollut varaa päästää kaatumaan.

Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi laukaisi tapahtumat myös Euroopassa. Vuonna 2009 alkanut euroalueen velkakriisi johti lopulta epäluottamukseen koko euroaluetta kohtaan. Kriisin toistaiseksi kiperin hetki koettiin vuoden 2012 puolivälissä, jolloin Kreikan ero eurosta oli monien mielestä jo nurkan takana.

Toisin kuitenkin kävi. Euroalueen yhtenäisyys arvioitiin myös Berliinissä lopulta tärkeämmäksi kuin kaidalta tieltä sortuneiden kovakourainen opettaminen. Rahoitusmarkkinoiden asiantuntijat, kuten Yhdysvaltain valtiovarainministeri Tim Geithner, korostivat sitkeästi, että Grexit ei olisi pahasta vain Kreikalle, vaan se aiheuttaisi suuren riskin koko maailmantalouden vakaudelle ja uhkaisi ajaa sen syvään lamaan.

Voidaan oikeutetusti pohtia sitä, olisiko EKP:n pitänyt aloittaa elvytystoimensa aikaisemmin. Painava syy hitaampaan alkuun on se, että valtioliitto on fragmentoituneempi kuin liittovaltio. Alkuperäisten sopimusten mukaisesti Euroopassa ei haluttu taata toisten velkoja.

Taustalla on pitkälti myös se, että EU-maiden intressit liittyä euroalueeseen vaihtelevat. Saksalle sekä euroalue että yhteismarkkina ovat viennin ja talouskehityksen kannalta keskeisiä. Saksan teollisuuden ja talouden tuottavuuskehitys on paikallisen sopimisen ja Hartz-reformien jälkeen ollut ylivertaista muuhun euroalueeseen verrattuna.

Monilla muilla euromailla on kuitenkin ollut pyrkimystä tuoda talous- ja rahaliittoon tulonjakoelementin piirteitä. Saksalle ja pohjoiselle Euroopalle tämä on vastenmielistä.  Mutta kuten tunnettua, Euroopan integraatio on aina ollut intressien yhteensovittamista.

Lopputulos on, että muut euromaat ovat ikään kuin Saksan tuottavuusansassa. Kun Saksan tuottavuus kasvaa hyvin, yhtäläisen tulokehityksen oloissa tulisi muiden painaa inflaationsa alle Saksan - tai saavuttaa parempi tuottavuuskehitys. Molemmat ovat vaikeita.

Kolmas tie olisi se, että Saksa toteuttaisi elvyttävämpää finanssi- ja tulopolitiikkaa, mikä korjaisi euroalueen epätasapainoa nopeammin, kuten EU-komissio on pitkään esittänyt. Jossain määrin tätä on palkanmuodostuksessa eli palkkojen nousun myötä tapahtunutkin, mutta ei riittävästi nopeaan tasapainottumiseen.

Viime kädessä palkkatason eli elintason on kuitenkin joustettava kunkin maan tuottavuuskehityksen mukaisesti. Eurooppalaisille rakenteille tämä on vain ollut helpommin sanottu kuin tehty! Ainakin tähän asti.

Suomi on valitettavan tyypillinen tapaus rakenteellisista ongelmista. Yhteisvaluutan oloissa eräät talouspolitiikan hyveet korostuvat. Kun Suomi liittyi eurooppalaiseen yhteisvaluuttaan, oli tiedossa, että perinteinen inflaatio-devalvaatio -syklimme tulisi katkeamaan.

Devalvaation mahdollisuuden poistuttua oli tärkeää, että palkkakehityksemme sopeutuisi yritys- ja yksilötason tuotavuuskehitystä vastaavaksi. Työmarkkinauudistusten merkitys tiedostettiin.

Eri syistä asia kuitenkin unohtui. Osasyynä oli tietysti Nokian menestys, joka tuuditti meidät uskomaan, että olemme löytäneet ikuisen runsauden sarven. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että Nokian menestys lykkäsi väistämättömiä rakenteellisia uudistuksia.

Näivettymistaudin oireena olemme jääneet pahasti jälkeen Saksasta ja Ruotsista, mitattiinpa tätä sitten kansantuotteella tai työllistymisasteella.

Olemme nyt umpikujassa, josta ulospääsy tapahtuu hitaasti askeltaen. On toimittava määrätietoisesti kaikilla rintamilla. Suomalaisen työn ja tuotannon kilpailukyky on korjattava. Julkisen talouden velkaantuminen on pysäytettävä. Julkisten menojen osuutta on laskettava ja yrityssektoria on kasvatettava. Verokiilaa on pienennettävä. Palkanmuodostuksen tulee paremmin vastata työn tuottavuutta.

Palaan järjestäjien taustakysymykseen: Voiko Suomen talous kasvaa näissä olosuhteissa? Vastaus on kyllä. On paljon itsestämme kiinni. EU:n maatutkijan sanoin: ”Vapauttakaa resurssinne.”

Hallituksen yrittäjyyspaketti tähtää juuri tähän. Uusia työpaikkoja syntyy nykyisin nimenomaan pk-yrityksissä. Yrittäjyyspaketilla edesautamme kasvuhakuisten pk-yritysten kehitystä etenkin viennin edistämisessä ja yritysrahoituksessa samoin kuin yritysverotusta uudistamalla ja normeja purkamalla.

Tuloksiin päästään parhaiten yhteistyöllä. Tammikuun kihlausta pidetään suomalaisen sopimusyhteiskunnan syntyhetkenä. Työnantajat tunnustivat ammattiliitot ja SAK:n neuvotteluosapuoliksi rapiat 76 vuotta sitten, tammikuun 23. päivänä vuonna 1940. Talvisota vaati kansallista yhtenäisyyttä ja aseveljeys tiivisti eri kansalaisryhmien yhteistyötä.

Työmarkkinasovintoon pitäisi olla kaikki asialliset syyt ja myös realistiset eväät. Vaikka tunnetila ei nyt sallisi kihlautumista, on järkiperäinen sovinto yhä mahdollinen. Kutsun sitä helmikuun järkiavioliitoksi. Presidentti Niinistö on oikeassa: hyvä ei ole kevättä riidellen kohdata.

Paikallisen sopimisen ja henkilöstön aseman edistäminen on nyt kolmikantaisessa valmistelussa. Uudistukseen liittyy henkilöstön aseman vahvistaminen yrityksissä. Tämä ei ole pelkästään idealismia vaan myös monessa maassa koeteltua käytännön realismia: Onnistunut paikallinen sopiminen edellyttää vahvaa luottamusta ja yrityksen asioista hyvin informoituja päätöksentekijöitä myös työntekijöiden puolella.

Työmarkkinoilla on siis päätösten hetket käsillä. Suomalaisen työn kilpailukyvyn parantamisen ja kansantalouden kannalta kestävän palkkaratkaisun avaimet ovat työelämän osapuolten käsissä. Hallitus ja valtiovalta tekevät kyllä oman osuutensa, kunhan edellä mainituista asioista pystytään sopimaan työmarkkinaosapuolten kesken.

Tässä kaikessa on suomalaisen palkansaajan kannalta paljon pelissä. Työpaikkojen säilymisen lisäksi yksittäisen kansalaisen kannalta on olennaista, että vuodelle 2017 kaavaillut 1,5 miljardin euron lisäsäästöt voidaan perua, jos kilpailukykyä korjataan tavoitteen mukaisesti. Lisäksi voidaan toteuttaa miljardin euron suuruiset kevennykset palkansaajien verotukseen, jos kilpailukyvyn korjausliike todella onnistuu.

Talouspoliittisesti tämä on järkevä kokonaisuus Suomen kaltaisessa avoimessa taloudessa, kun mittarina on työllisyys ja kestävä kasvu. Yhtäältä hintakilpailukykyä korjataan, jotta vienti saadaan vetämään ja investoinnit liikkeelle. Toisaalta verotusta kevennetään, jotta työn tekemistä kannustetaan ja kotimainen kysyntä voimistuu.

Logiikka on selkeä: jos vientiin ja yksityiseen sektoriin nojaava kasvu vahvistuu ja työllisyys kohenee, se pönkittää myös julkista taloutta ja vähentää painetta lisäsäästöihin. Näillä eväillä Suomi voidaan saada uuteen nousuun. Se vaatii joukkuepeliä, johon toivottavasti pystymme.

Sivun alkuun