Kiristyvät ilmastovelvoitteet ja talouskasvu: mahdoton yhtälö?

12.10.2016 10.35
Kolumni

Kansallisen, vuoteen 2030 ulottuvan energia- ja ilmastostrategian valmistelu on loppusuoralla. Parhaillaan täsmentyvät toimet, joita tarvitaan erityisesti kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Olennainen kysymys nyt ja tulevaisuudessa on, voidaanko niitä leikata syömättä samalla kasvun eväitä.

Ilmastopolitiikka on yhteispeliä

Valtioneuvoston työnjaossa työ- ja elinkeinoministeriölle kuuluu ilmastopolitiikan kansallisen valmistelun ja toimeenpanon yhteensovittaminen. Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä muiden ministeriöiden (mm. YM, MMM, LVM) kanssa. Koordinaatio auttaa tunnistamaan taloudellisessakin mielessä kestävimmät keinot päästöjen vähentämiseksi.

Kansainväliset ilmastosopimukset ja EU:n ilmastotavoitteet asettavat keskiöön erityisesti päästöjen vähentämisen. Uusiutuvan energian lisääntyvä käyttö ja energiatehokkuus ovat toki myös tärkeitä, mutta tässä kohtaa pikemminkin välineellisiä tavoitteita.

EU-kontekstissa päästöjä tarkastellaan kolmella sektorilla: päästökauppajärjestelmässä, ei-päästökauppasektorilla ja nk. maankäyttösektorilla (LULUCF). Ei ole sattumaa, että kaikista näistä on annettu merkittäviä lainsäädäntöehdotuksia. Vuoteen 2030 mennessä EU:n päästöjen tulisi vähentyä 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta eli vähenemän tulisi olla kaksinkertainen vuoden 2020 tavoitteeseen nähden.

Päästökauppa, joka kattaa valtaosan teollisuudesta ja energiatuotannosta, on unionin laajuinen järjestelmä. Siinä päästövähennykset saadaan aikaan EU-markkinoilla olevien päästöoikeuksien määrää supistamalla. Ikuisuusteema on, millä tahdilla supistuksia voitaisiin kiihdyttää – ja päästöoikeuksien hintaa nostaa – vaarantamatta kohtuuttomasti eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä.

Kansallisen strategiamme kannalta olennaisempi on päästökaupan ulkopuolisen nk. taakanjakosektorin (mukana erityisesti liikenne, maatalous, jätehuolto ja kiinteistökohtainen rakennusten lämmitys) päästövähennys. Tämä velvoite asetetaan jäsenvaltiottain. Komission Suomelle ehdottama velvoite on yllättävän kova – meidän tulee kutistaa päästöjä vuoden 2005 tasosta 39 prosenttia vuoteen 2030 mennessä (vuoteen 2020 asetettu velvoite on 16 %). LULUCF:n (maankäyttö, maankäytön muutos ja metsänhoito) osalta kriittinen kysymys Suomelle on metsiemme hiilinielun koko ja hyödynnettävyys tulevaisuudessa, varsinkin kun biotalouden merkitys on meillä kasvamassa.

Lyhyesti sanoen, myös päästökauppa-, taakanjako- ja maankäyttösektoreiden väliset joustokeinot ovat yksi avainkysymys, niin omassa energia- ja ilmastostrategiassamme kuin Brysselin neuvottelupöydissäkin. Mitä enemmän joustoja on, sitä taloudellisemmin päästöjä voidaan vähentää.

Staattista ja dynaamista tehokkuutta

Voidaan olla varmoja, että päästötavoitteet kiristyvät kiihtyvään tahtiin vuosi vuodelta. Pyrkimyksenä on saavuttaa hiilineutraali yhteiskunta vuosisadan puolenvälin tienoilla. Pariisin ilmastosopimus vahvistaa osaltaan tämän tavoitteen.

Vain hiukan kärjistäen voi sanoa, että ilmastonmuutos on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Kun taloudelle asetetaan tällaisia reunaehtoja, talousteoriakin sanoo, että ne eivät voi olla vaikuttamatta talouskasvuun, etenkin lyhyellä aikavälillä. Muun muassa monet investoinnit vanhenevat ennen aikojaan toimintaympäristön muuttuessa. Onkin selvää, että päästövähennysten toteutustavalla on huima merkitys talouskasvun, samoin kuin globaalin ja kansallisen tulonjaon kannalta.

Millä keinoin meidän tulee sitten edetä Suomessa? Kysymystä pitää lähestyä useasta näkökulmasta. On ensinnäkin selvää, että tarvitaan kestäviä, pitkän aikavälin ratkaisuja. Energiasektorin – tuotannon ja käytön – investoinnit ovat tyypillisesti pääomavaltaisia ja ne tehdään vuosikymmeniksi eteenpäin. Näin ollen on luontevaa rakentaa pikemminkin pysyviä edellytyksiä kasvulle ja kilpailukyvylle kuin nopeita suhdannetyyppisiä ratkaisuja. Pitkäjänteinen politiikka tukee myös pitkän aikavälin työllisyyttä.

Luonteva tapa lähestyä asiaa on tarkastella sitä ensin ilmastotoimien kustannustehokkuuden näkökulmasta. Taakanjakosektorin osalta tätä tehdään rinnan energia- ja ilmastostrategian kanssa työstettävän keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman puitteissa. Tutkimusten mukaan erityisesti monet liikenteen toimet, muun muassa käyttövoimaratkaisut ovat kustannustehokas tapa vähentää taakanjakosektorin päästöjä. Asia on todella merkityksellinen, koska päästöjen vähentämisen rajakustannukset kohoavat nopeasti edellä mainittua 39 prosentin tavoitetta lähestyttäessä.

Pitkän aikavälin toimissa ei voida tietenkään unohtaa dynaamisia elementtejä, kuten yhteiskunnan ja teknologian kehitystä. Varsinkin jälkimmäisen ennakoiminen vuosien päähän on toki huomattavan vaikeaa. Talouden näkökulmasta on luontevaa panostaa sektoreihin ja toimiin, joilla Suomessa on erityistä osaamista ja/tai muita edellytyksiä menestykselliseen toimintaan myös kansainvälisesti. Mainio esimerkki tällaisesta alasta on kehittyneiden biopolttoaineiden tuotanto.

Kuinka kannustaa oikeaa kehitystä?

Sääntelyllä ja informaatiollakin voidaan ohjata kehitystä tiettyyn rajaan asti. Investointeihin liittyvän riskinkin vuoksi on kuitenkin usein perusteltua tukea toimintaa, jolla on myönteisiä ulkoisvaikutuksia esimerkiksi ilmastopolitiikan näkökulmasta. Kannattaa siis panostaa esimerkiksi energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian innovaatioihin. Tutkimus- ja kehitystuki sekä innovatiivisten demonstraatiohankkeiden investointituki ovat siksi perusteltuja.

Teknologioiden kehittyessä myös uusiutuvan energian tuotantotuet ovat joskus paikallaan kustannustehokkaasti toteutettuina. Joka tapauksessa energian tuotannon ja käytön osalta tukien tulisi olla poikkeus ja markkinoiden pääsääntö. Päästöjen vähentämisen kannalta hyviä markkinaehtoisia ohjauskeinoja ovat oikein mitoitettuina päästökauppa ja hiilidioksidiverotus.

Fiksusti ja pitkäjänteisesti toimien ilmastotoimien ei tarvitse olla kasvun este vaan ne voidaan nähdä talouden uusiutumisen välineinä. Kääritään siis hihat ja tehdään välttämättömyydestä hyve!

Riku Huttunen
energiaosaston ylijohtaja