Keskustelu kaivostoiminnasta on käynyt kiivaana joulukuusta lähtien. Keskustelun kärki osoittaa kaivoslakia ja sen puutteita. Ratkaisuna nähdään mahdollisimman pikaisesti tehtävä kaivoslain kokonaisuudistus.

Keskustelun ytimessä ovat huolet, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Ne vaativat hieman laajempaa analyysiä, jotta ratkaisut niihin löydetään. Keskustelussa nousevat esiin huoli luonnosta, huoli kaivostoiminnan taloudellisesta hyödystä Suomelle sekä huoli kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksista. Kaivoslain radikaalikaan uudistaminen ei yksin riitä niihin vastaamaan.

Huoli luonnosta: Missä ovat kaivostoiminnan kestävyys, vastuullisuus ja vastuu ympäristön- ja vesiensuojelusta? Kuka korvaa mahdolliset ympäristövahingot? Ainakaan viime päivien otsikoiden perusteella ei voi tulla vakuuttuneeksi siitä, että kaivostoiminnan vastuullisuus on parhaalla mahdollisella tolalla.

Kaivoslaissa todetaan kuitenkin yksiselitteisesti, että kaivoslupaa ei saa myöntää, jos kaivostoiminta aiheuttaa vaaraa yleiselle turvallisuudelle, aiheuttaa huomattavia vahingollisia ympäristövaikutuksia tai heikentää merkittävästi paikkakunnan asutus- ja elinkeino-oloja eikä mainittua vaaraa tai vaikutuksia voida lupamääräyksin poistaa. Lähtökohta on siis selvä.

Vaikka kaivoksen perustamiseen liittyvissä lupaprosesseissa ja valvonnassa kiinnitetään laajasti huomiota kaivostoiminnan kestävyyteen, kaikkia ympäristövaikutuksia kaivostoiminnalta ei voida poistaa. Siksi kaivoksen ympäristölupa on keskeisin kaivostoiminnan luvista, kaivostoimintaa ei voi aloittaa ilman ympäristölupaa.

Ympäristönsuojelun yksi osa-alue on myös mahdollisiin vahinkoihin varautuminen. Kaivostoiminnassa on tällä hetkellä käytössä vakuusmaksut, jotka turvaavat sitä, että kaivoksen maa-alue saadaan myös sellaisessa tilanteessa, että kaivostoimija olisi varaton, kunnostettua tyydyttävään tilaan ja esimerkiksi aidattua.

Vakuusmaksut eivät kuitenkaan kata laajoja ympäristövahinkoja, joita kaivoksista on aiheutunut. Keskusteluun ovatkin nousseet rahastoperusteiset mallit, joissa varauduttaisiin mahdollisiin vahinkojen korvaamisiin myös silloin, kun vahingon aiheuttaja ei kykene korvaamaan kustannuksia. Hyvänä vertailukohtana tämän tyyppiselle rahastolle on öljysuojarahasto.

Kaivoslakia voidaan muuttaa ja uudistaa, mutta yksinään kaivoslain muutos ei riitä. Tarvitaan yhteistä kartoitusta ja arviointeja työ- ja elinkeinoministeriön lisäksi ympäristöministeriössä, oikeusministeriössä ja valtiovarainministeriössä.

Huoli taloudellisesta hyödystä Suomelle: Hyötyykö Suomi mineraalivaroistaan vai karkaavatko voitot kansainvälisten yhtiöiden mukana maailmalle? Lahjoittaako Suomi mineraalit ilmaiseksi niitä haluaville löytäjä saa pitää -periaatteella?

Keskustelussa on saanut paljon huomiota se, että Suomessa käytössä oleva valtausjärjestelmä mahdollistaisi mineraalien hyödyntämiseen liian löyhin periaattein, eikä kaivostoiminnasta tulisi riittävää hyötyä Suomen kansantaloudelle.

Vaihtoehdot valtausjärjestelmälle ovat konsessioperiaate, jolloin valtion katsotaan omistavan maassa olevat mineraalit ja periaate, jonka mukaan oikeus raaka-aineiden hyödyntämiseen katsotaan kuuluvan maanomistajalle, eikä hyödyntämistä voida tehdä ilman maanomistajan suostumusta. Mikään kuvatuista vaihtoehtoisista malleista ei kuitenkaan ole muissa maissa puhtaasti käytössä, vaan valittuihin ratkaisuihin on kaikkialla vaikuttanut se, miten paljon ja millaisia mineraaleja kussakin maassa on, millainen maanomistus ja käsitys valtion omistusoikeudesta kussakin maassa historiallisesti on. Näin on myös Suomessa käytössä olevan valtausjärjestelmän osalta, jonka yksi tavoite on kannustaa yksityisiä toimijoita investoimaan malmitutkimuksiin. Suomessakin valtausjärjestelmään liittyy kiinteänä osana maanomistajalle maksettava korvaus.

Koska Suomenkaan malli ei ole irti omasta historiastaan, sen muuttaminen vaatii juridiikan laajaa tuntemusta ja näkemystä siitä, miten eri oikeudet Suomen lainsäädännössä rakentuvat. Lainsäädännön tulee heijastaa vahvasti arvovalintoja, joita politiikka tekee ja kun elinkeinotoiminnasta on kyse, sen tulee myös kestää syklisillä toimialoilla aikaa ja suhdanteita. Tämä pätee myös veropolitiikkaan ja mahdollisiin veroluonteisiin maksuihin, jotka kaivostoiminnan osalta ovat olleet esillä.

Huoli kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksista: Voiko kaivos tulla minun kotikuntaani ja naapuriini ilman, että voin vaikuttaa siihen? Tähän huoleen kytkeytyy myös eri elinkeinojen etu toisiinsa nähden. Kumpi painaa alueen ja sen ihmisten vaakakupissa enemmän, esimerkiksi luontomatkailun mahdollisuudet vai kaivostoiminta?

Maankäyttö- ja rakennuslain kaavoitusjärjestelmän yksi tehtävä on yhteen sovittaa erilaisia alueidenkäyttötarpeita. Kuntien vastuulla oleva kaavoitus on se kohta yhteiskunnan päätöksentekoa, jossa määritetään mahdolliset etusijajärjestykset, mikäli alueiden käyttötarpeita ei pystytä sovittamaan yhteen. Koska kunnilla on Suomessa kaavamonopoli eli valta päättää kaavojen sisällöstä ja ajoituksesta, yhtään kaivosta ei voida avata missään päin Suomea ilman, että siitä on valtuuston puheenjohtajan nuija kopahtanut pöytään kaavan hyväksymisen merkiksi. Sitä ennen kaavaa kaavaehdotusta on käsitelty myös kuulemistilaisuuksissa ja se on ollut nähtävillä kaikille kuntalaisille osana valmisteluprosessia.

Myöhemmin sekä kaivoksen perustamiseen liittyvissä ympäristölupaprosesseissa että kaivoslupaprosessissa on molemmissa vaikuttamismahdollisuus osana lupamenettelyyn kuuluvaa tiedottamista. Aluehallintovirasto, joka vastaa ympäristöluvan myöntämisestä ja turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes, joka vastaa kaivosluvan myöntämisestä käsittelevät lupahakemukseen liittyvät muistutukset, mielipiteet ja lausunnot osana lupaprosessia.

Kaivoslakia voidaan muuttaa ja uudistaa, mutta yksinään kaivoslain muutos ei riitä. Tarvitaan yhteistä kartoitusta ja arviointeja työ- ja elinkeinoministeriön lisäksi ympäristöministeriössä, oikeusministeriössä ja valtiovarainministeriössä erilaisista kaivoslakiin sekä muuhun kaivostoimintaan liittyvän lainsäädännön muutostarpeista. Tämä työ on alkamassa ja tulokset ovat seuraavan hallituksen käytettävissä. 

Lisäksi tarvitaan johdonmukaista politiikkaa, joka varmistaa kaivostoiminnan yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden ja samalla myös taloudellisen kestävyyden ja kannattavuuden.

Ilona Lundström, ylijohtaja, työ- ja elinkeinoministeriö