Komission talvipaketti – lunta tupaan energia- ja ilmastostrategialle?

Hallitus antoi 24.11. vuoteen 2030 katsovan kansallisen energia- ja ilmastostrategian, ja lähetti sen selontekona eduskunnan ruodittavaksi. Eduskunta käy strategiasta lähetekeskustelun 30. marraskuuta. Samaisena iltapäivänä komission on tarkoitus julkaista joukko energia-aloitteita, jotka tunnetaan talvipaketin tai energiaunionipaketin nimellä. Mainilan laukauksia ei ole luvassa, mutta hyydyttääkö komissio suunnitelmamme?

Säkki pikemmin kuin paketti

Ehdotuksia on itse asiassa tulossa pieni röykkiö. Käyn seuraavassa läpi niiden odotettua sisältöä. Suomalainen virkakunta on jälleen kerran harjoittanut jatkuvaa tiedustelua, joten yllätykset Brysselistä jäänevät vähiin – niin hyvässä kuin pahassa. Samalla on panostettu vahvasti ennakoivaan ja kohdennettuun vaikuttamiseen komission suuntaan eli siihen ulospäin näkymättömään työhön, joka vähentää tulevia ongelmia.

Aloitetaan sähkömarkkinoista ja niin sanotusta market design -kokonaisuudesta. Siihen sisältyy neljä säädöstä. Uusiutuvan, muuttuvilta kustannuksiltaan alhaisen sähköntuotannon integrointi sähköjärjestelmään on haaste koko Euroopalle ja markkinoiden kuntoon saaminen yhteinen asia (ks. energiakolumni 15.3.2016). Valmistellut ehdotukset näyttävät laajalti myönteisiltä Suomen kannalta ja kyse onkin lopulta poliittisesta tahtotilasta. Tulisi olla valmiutta rakentaa järjestelmä, jossa sähkön hinta heijastaa aidosti energian niukkuutta ja samalla meille kovin tärkeä toimitusvarmuusnäkökohta tulee huomioon otetuksi.

Uusiutuvaan energiaan keskittyy Suomen kannalta moni suuri intressi. Kansallinen strategiamme on tässä suhteessa kunnianhimoinen, joten se ei ole ongelma EU-näkökulmasta. Polttavimmat kysymykset liittyvät siihen, miten unionissa kohdellaan keskeistä energialähdettämme eli bioenergiaa.

Suomessa pyritään erittäin korkeaan liikenteen biopolttoaineiden osuuteen (30 prosenttia fyysisestä energiamäärästä vuonna 2030). Tästä syystä myös eurooppalaisen biopolttoainepolitiikan jatkuvuus on tärkeää, samoin se, että painopiste siirtyy selkeästi kohti kehittyneitä biopolttoaineita. Niiden osalta jouduttaneen ehdotusta käsiteltäessä jatkamaan perin tuttua vääntöä soveltuvasta raaka-ainepohjasta. Mielestämme perusteltua ja selkeää olisi hyväksyä siihen mahdollisimman laajasti ruoaksi kelpaamattomat aineet. Isossa kuvassa pulmia EU-säädösvalmisteluun aiheuttaa ainakin se, että biopolttoaineiden raaka-aineille on muutakin kysyntää eli kilpailevaa teollista käyttöä.

Uudistettava uusiutuvan energian säännöstö sisältää kestävyyskriteerit bionesteiden ohella mahdollisesti myös kiinteille ja kaasumaisille sähkön- ja lämmöntuotantoon käytettäville biomassoille. Metsäbiomassan energiakäytön kannalta selkeästi myönteinen viesti on se, että se katsotaan sekä EU:n päästökaupassa että taakanjakosektorilla nollapäästöiseksi. Toisin sanoen metsien päästöt/nielut huomioidaan maankäyttösektorilla (LULUCF).

Sen sijaan komission suunnittelema täsmällinen malli kestävyyskriteerien osalta on ollut auki, vaihtoehtoina lähinnä toiminta nykysäädösten pohjalta tai ns. riskiperusteinen malli, jossa annettaisiin kattava uusi säädös metsä- ja maatalousbiomassan kestävyydestä. Valittiin Brysselissä mikä linja hyvänsä, olennaista on huolehtia siitä, ettei säännöstö rajoita keinotekoisesti suomalaisen biomassan käyttöä tai tuo mukanaan kohtuutonta byrokratiaa.

Komissio suunnittelee myös velvoitetta avata uusiutuvan sähkön tukijärjestelmät osittain (10–15 %) muissa lähialueen jäsenvaltioissa sijaitseville laitoksille. Tämä on ongelmallista tuella saavutettavien taloudellisten ja sosiaalisten hyötyjen kohdentumisen kannalta ja ainakin Suomen lähtökohta on varauksellinen. Energia- ja ilmastostrategiassa linjattua, vuosina 2018–2020 myönnettävää tuotantotukea kilpailutusehto ei tosin vielä koske.

Aitoa vai näennäistä tehokkuutta?

Energiatehokkuudesta annetaan kaksi säädösehdotusta. Sekä yleinen energiatehokkuusdirektiivi että rakennusten energiatehokkuusdirektiivi uudistetaan.

Unionissa ollaan myös nostamassa kunnianhimon tasoa energiatehokkuustavoitteissa. On todennäköistä, että vuoteen 2030 mennessä energiaa tulisi säästää unioninlaajuisesti 27 prosentin sijasta 30 prosenttia. Tässä kohtaa olisi ensiarvoisen tärkeää, että energiatehokkuuden aito kuva ymmärretään. Kansantalouden tason energiankulutusluvut kun eivät kerro koko totuutta vaikkapa silloin kun toimialarakenne muuttuu: sektorit voivat olla globaalissa vertailussa energiatehokkaita, mutta esimerkiksi metsäteollisuuden kasvu Suomessa lisää vääjäämättä talouden energiaintensiivisyyttä. Sama koskee Suomeen houkuteltavia datakeskuksia, jotka ovat energiatehokkaita, mutta lisäävät energian kokonaiskulutusta.

Suomen kansallisessa strategiassa energiatehokkuus nähdään nimenomaan laajana ja moniulotteisena asiana. Painopiste on muun muassa järjestelmätason tehokkuuden edistämisessä niin sähkön, lämmön kuin liikenteenkin osalta. Samaan aikaan jatketaan sekä yritysten että kansalaisten opastamista ja kannustamista kustannustehokkaisiin energiansäästötoimiin.

Subsidiariteettiperiaatteen merkitys korostuu unionin energiatehokkuustoimissa. Suomen lähtötilanne ja pohjoiset olot tulee voida ottaa huomioon. Kaiken kaikkiaan energiatehokkuussäännökset ovat täynnä vaaran paikkoja teknisessä mielessä. Esimerkiksi huoneistokohtaisten kulutusmittareiden asennusvelvoitteissa pitäisi voida huomioida kustannustehokkuus.

Toistaiseksi kirjoittamaton lehti on energiaunionin hallintomalli. Siihen on liittynyt myönteisiä odotuksia muun muassa raportoinnin vähentämisen ja jäsenvaltioiden politiikkojen järkevän yhteensovittamisen osalta. Valitettavasti odotusarvot ovat valmistelua seuratessa heikentyneet. Hallintomallista näyttää tulevan pahimmillaan virkamiehen painajainen, joka edellyttää entistäkin enemmän raportointia ja pakotettua konsultointia komission ja naapurimaiden kanssa.

Hallintomallin keskeisenä välineenä toimisivat kansalliset energia- ja ilmastosuunnitelmat, joita ruodittaisiin joukolla Brysselissä. Mikä pahinta, komission pyrkimyksenä näyttää olevan tätä kautta rajoittaa jäsenvaltioiden liikkumatilaa kansallisten suunnitelmien päivittämisen osalta. Tämän tulkitsen jo selkäytimellä olevan ristiriidassa EU:n yleisen toimivaltajaon ja vaikkapa kansallisten parlamenttien toimivallan kanssa.

Toinen menettelynä arveluttava ajatus koskee EU:n yhteisiä 2030-tavoitteita uusiutuvan energian tai energiatehokkuuden osalta. Mikäli niitä ei olla muutoin saavuttamassa, voitaisiin mahdollisesti jonkinlaisella uudentyyppisellä menettelyllä jakaa jäsenvaltioille lisävelvoitteita (fill-in). Tämä huolestuttaa ainakin pienen ja suhteellisen vauraan jäsenvaltion edustajaa. Menettelyjen tulisi totta kai olla avoimia ja ennakoitavia sekä EU:n perussopimusten mukaisia. Minusta komission yleinen aloitemonopoli ja normaalit lainsäädäntömenettelyt riittäisivät tässäkin asiassa mainiosti.

Matka on kuitenkin vasta alussa…

Komission talvipaketin ehdotukset ovat toki tärkeä merkkipaalu, mutta silti vasta alku säädösten työstämiselle unionin muissa toimielimissä eli ministerineuvostossa ja Euroopan parlamentissa. Monet edellä mainitut asiat muuttavat tällä matkalla muotoaan. Valmiimpaa saataneen kahden vuoden kuluessa.

Toisaalta on todettava että ehkä ankarin komission ”diktaatti” on tullut jo heinäkuisessa taakanjakoehdotuksessa, jossa määriteltiin Suomellekin velvoite vähentää päästökaupan ulkopuolisen sektorin päästöjä. Suuria riskejä piilee myös samassa yhteydessä annetussa LULUCF-ehdotuksessa. Energia- ja ilmastostrategiankin mukaan olisi erityisen tärkeää, että sen laskentasäännöt heijastavat todellisia hiilinieluja ja päästöjä.

EU:ssa riittää siis valvottavia etuja lähivuosina. Eipä pääse Brysselin tie kinostumaan!

Riku Huttunen
energiaosaston ylijohtaja