Miten optimoida EU:n energia- ja ilmastotoimet?

Ilmastopolitiikka perustuu kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen. Siinä keskeisiä välineitä Euroopan unionissa ovat päästökauppa, taakanjakosektorin velvoitteet sekä uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistäminen. Kokonaisuuteen kuuluvat myös maankäytön muutos ja metsien nielut, joille on omat säännöksensä. Onko EU:n keinovalikoima kuitenkaan taloudellisessa mielessä johdonmukainen ja optimaalinen?

Kuten yleisemminkin on tilanne, EU:n energia- ja ilmastopolitiikkaa koskevat linjaukset tehdään poliittisten pyrkimysten, talouden ja juridiikan ristipaineissa. Tämän kolumnin tarkoituksena ei ole löytää ihanteellista politiikkapalettia (siihen tarvittaisiin varsin syvällistä tutkimusta), vaan lähinnä identifioida taloudellisessa mielessä järkeviä toimintatapoja.

Markkinat ovat lähtökohtaisesti tehokas tapa järjestää taloudellista toimintaa. EU:n päästökauppa kattaa noin 45 prosenttia unionin kasvihuonekaasupäästöistä ja perustuu markkinoilla vaihdettaviin päästöoikeuksiin. Silti päästökauppaankin liittyy optimointia rajoittavia piirteitä. Toimialojen välillä on eroja paitsi itse järjestelmän rajauksen vuoksi, myös erityisesti päästöoikeuksien ilmaisjaon määrässä (perustuen hiilivuodon uhkaan). Yli ajan tarkasteltuna, myös markkinavakausvaranto yms. sekoittavat periaatteessa optimointia.

Taakanjakosektorilla, joka kattaa päästökaupan ulkopuoliset toimialat, tavoitteiden erimittaisuus on vielä selkeämpi: jokaiselle jäsenvaltioille on asetettu omat sitovat päästövähennystavoitteet, jotka määräytyvät ennen kaikkea suhteellisen, asukasta kohti lasketun BKT:n mukaan. Tämä ”solidaarisuus” perustuu siihen, että varakkaammat jäsenmaat kantavat suuremman osuuden taakasta. Kustannustehokkain tapa se ei kuitenkaan ole.

Päästöjä vähennetään unionitasolla vähintään 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon. Tavoite on jaettu niin, että päästökauppasektorin päästövähenemä on 43 prosenttia vuoden 1990 tasosta ja taakanjakosektorin 30 prosenttia vuoden 2005 tasosta. Jälkimmäisen tavoitteen jyvityksessä Suomelle on osoitettu yksi korkeimmista, 39 prosentin tavoite.

Energiapolitiikan osaoptimointia…

EU:n toimielinten väliset neuvottelut vuoteen 2030 tähtäävien energiapoliittisten tavoitteiden täsmentämiseksi ovat juuri nyt kiihkeimmässä trilogivaiheessa. Taustalla ovat EU:n 20-20-20 -tavoitteet: vuosikymmenen vaihteeseen mennessä energiatehokkuutta on tarkoitus parantaa 20 prosentilla ja uusiutuvan energian osuus loppukulutuksesta nostaa 20 prosenttiin. Jälkimmäinen tavoite on jaettu myös jäsenvaltioille: Suomelle asetettu tavoite on 38 prosenttia.

2030-tavoitteiden asettamisessa on lähdetty viisaasti päästötavoitteen ensisijaisuudesta. EU-tasolla asetetaan myös uusiutuvan energian tavoite (vähintään 27 %) ja energiatehokkuuden kehittämistavoite (vähintään 30 %). Säädösvalmistelun edetessä on kuitenkin etenkin Euroopan parlamentissa ilmennyt paineita asettaa korkeampia ja sitovampia tavoitteita (molemmat 35 %) ja jyvittää uusiutuvan energian tavoitetta jäsenvaltioille. Muun muassa Suomi suhtautuu tähän kriittisesti, mutta miksi näin?

Vastaus perustuu ennen kaikkea näkemykseen päästövähenemätavoitteen ensisijaisuudesta ja taloudellisten realiteettien huomioimisesta. On olennaisempaa vähentää päästöjä kuin säännellä käytettäviä keinoja. Toisaalta Euroopalla ei ole varaa vähentää päästöjään hinnalla millä hyvänsä. Kustannustehokkuus ja kilpailukyky on tarpeen ottaa huomioon instrumenttien valinnassa. Jäsenvaltioiden tulisi voida valita parhaat keinot päästöjensä vähentämiseksi.

On ensiarvoisen tärkeää huomata, että energiatehokkuus (perinteisessä merkityksessä) ja uusiutuva energia ovat keskeisiä, mutta eivät mitenkään ainoita keinoja päästöjen vähentämiseksi. En tarkoita pelkästään energialähteiden valintaa, kuten ydinenergian käyttöä, joka kuuluu jäsenvaltioiden kansalliseen harkintaan ja toimivaltaan. Tärkeitä instrumentteja ovat maankäyttö ja nielut (LULUCF), elintarviketuotanto, hiilidioksidin talteenotto ja hyödyntäminen (CCU), liikenneratkaisut, digitalisaatio energiankäytön vähentäjänä, kiertotalous, jätehuolto jne. Lista on pitkä. Kyse on tyypillisesti käyttäytymisen ja toimintatapojen muutoksesta, jota voidaan monessa tapauksessa tukea uudella teknologialla.

Case kivihiili

Suomen hallitus on päättänyt luopua kivihiilen käytöstä vuonna 2029 ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmistellaan työ- ja elinkeinoministeriössä. Eräät muutkin valtiot ovat päättäneet kivihiilen kiellosta 2020- tai 2030-luvulla. Miten tämä istuu taloudelliseen optimointiin?

Periaatteessa kivihiilikielto on olemassa olevan kapasiteetin käytön kannalta epäoptimaalista eikä vähennä automaattisesti päästöjä EU-tasolla. Kivi- ja ruskohiilikiellon perustelu pohjautuukin esimerkin voimaan ja pyrkimykseen luopua eniten CO2-päästöjä tuottavista fossiilisista polttoaineista. Riittävän ajoissa linjattuna se mahdollistaa hallitun siirtymisen vähähiilisempään tuotantokapasiteettiin ja voi parhaimmillaan edistää uusien teknologioiden kuten geotermisen energian ja lämmön kausivarastoinnin kehittymistä. Suomi, missä lämmityksen tarve on suuri, kivihiilen olennaisin merkitys on ollut yhteistuotantoon perustuvissa kaupunkien kaukolämpöjärjestelmissä.

Taloudellisten argumenttien merkitys vain korostuu

Maailma on toistaiseksi kaukana polulta, joka johtaisi ilmaston lämpenemisen rajoittumiseen kahteen asteeseen. Siksi paine pohtia uudelleen muun muassa EU:n päästövähennystavoitteita ja keinoja päästöjen vähentämiseksi kasvaa koko ajan.

Ennemmin tai myöhemmin kiristyvä päästövähenemävaatimus korostaa entisestään tarvetta löytää kustannustehokkaimmat keinot. Panostukset vähähiiliseen energiateknologiaan ja sen kustannusten alentamiseen ovat keskeisessä roolissa.

Euroopan komissio aikoo antaa ehdotuksen pitkän aikavälin vähäpäästöisyysstrategiaksi ensi marraskuussa. Tuleva vuosi, jolloin Euroopan parlamentti ja komissio vaihtuvat, on muutoinkin tärkeä ajankohta kauemmas tähtäävien toimien suunnittelemiseksi. Suomen EU-puheenjohtajuus syksyllä 2019 osuu siis kovin mielenkiintoiseen vaiheeseen.

Riku Huttunen on TEM:n energiaosaston ylijohtaja