Hyppää sisältöön
Valtioneuvosto ja ministeriöt

Fit for 55 – mistä parhaat keinot leikata päästöjä?

1.12.2020 8.47
Kolumni

Välietappina ilmastoneutraaliuteen vuonna 2050, EU:n päästövähennystavoitetta vuoteen 2030 aiotaan kiristää 40 prosentista vähintään 55 prosenttiin. Vaikka alkuperäinen tavoite on jo muutenkin ylittymässä, on muutos suuri. Etenkin päästöleikkausten toteutustavalla on iso vaikutus siirtymän hintaan ja kustannusten jakoon maiden välillä. Samalla sääntelyyn tarvitaan vakautta. Kestävän rahoituksen kriteereistä on valitettavasti muodostumassa uhka kaivatuille investoinneille.

Riku Huttunen EU leikkaa kasvihuonekaasuja unionin yhteisen päästökauppajärjestelmän ja päästökaupan ulkopuolisia toimialoja – ns. taakanjakosektoria – koskevien jäsenvaltioiden velvoitteiden kautta. Avainkysymys päästötavoitetta kiristettäessä on, miten velvoitteet kohdennetaan eri sektoreille ja kuinka kustannustehokkaita ja vaikuttavia toimet ovat.

Pidemmällä aikavälillä yhä suurempaan rooliin nousevat myös maankäytön hiilinieluja koskevat säännöt (LULUCF) ja niiden kehittäminen. Euroopan komissio pohtii parhaillaan kaikkia näitä asioita, ja useita säädösehdotuksia odotetaan kesään 2021 mennessä. Pakettia kootaan otsikolla Fit for 55.

Tulevien ehdotusten käsittelyn ja voimaantulon aikataulu on vielä auki. Sillä on erityisen suuri merkitys niille jäsenvaltioille, jotka etenevät ripeästi ilmastotoimissa. Suomen tavoite on olla ilmastoneutraali 2035, siis jo puolivälissä matkalla vuoteen 2050. Suomalaisin silmin lainsäädännön ennakoitavuudella lähivuosina on siksi erityinen painoarvo.

Päästökauppa on keskeinen ohjauskeino – mitä tapahtuu liikenteelle?

EU:n laajuinen päästökauppa (ETS) kattaa erityisesti raskaan teollisuuden ja energiantuotannon päästöjä ja on jatkossakin keskeinen, markkinaehtoinen ja teknologianeutraali ohjauskeino. 55 % tavoite rajoittaa huomattavasti ETS-sektorin päästöjä ja vauhdittaa rakennemuutosta.

Nyt komissio suunnittelee päästökaupan mahdollista laajentamista liikenteeseen ja rakennusten erillislämmitykseen. Ne kuuluvat tällä hetkellä taakanjakosektoriin, jota koskevat EU-jäsenvaltioille kullekin erikseen määritellyt päästövähennysvelvoitteet vuoteen 2030. Suomen velvoite on jo nyt varsin kova, -39 % vuoden 2005 päästötasosta.

Olisiko muutos kannaltamme hyvä vai huono, riippuu monesta seikasta, kuten siitä, mikä on päästövähennysten suhteellinen taso eri sektoreilla ja kuinka täsmällisesti muutokset rajataan ja toteutetaan. Vaikutusarviot ovatkin tässä olennaisen tärkeitä.

Päästökaupassa tai ei, liikenne on yksi keskeisistä päästövähennysten kohteista. Olennaista on lisätä fossiilisten polttoaineiden käytön kustannuksia, edistää vähäpäästöisiä käyttövoimia ja uusia ajoneuvokantaa. Esimerkiksi meillä Suomessa näillä toimilla voi olla merkittävä vaikutus niin kuljetusten hintaan kuin valtion verotuloihinkin, mikä on otettava huomioon. Tulonjakovaikutus on poliittisesti kovin herkkä kysymys.

Energiadirektiivit on uudistettava tarkkaan harkiten

Kansallisten energia- ja ilmastosuunnitelmien (NECP) perusteella EU olisi ylittämässä nykyiset uusiutuvan energian tavoitteensa, mutta alittamassa energiatehokkuustavoitteet vuoteen 2030. Mitä näille pitäisi tehdä, kun muistetaan, että kasvihuonekaasupäästöistä kolme neljännestä syntyy energian käytöstä?

Uusiutuvan energian tavoitteita on mahdollista kiristää, toki ottaen huomioon jäsenvaltioiden oikeus valita omat energialähteensä, mukaan lukien ydinenergia. Direktiivissä annettujen kestävyyskriteerien tulee kuitenkin olla ennakoitavia pitkälle tulevaisuuteen investointien mahdollistamiseksi.

Energiatehokkuus on erinomainen asia, mutta nykyinen direktiivi mittaa sitä osin harhaanjohtavalla tavalla, nimittäin kansantalouden tason kokonaisenergiankulutuksella. Tulevaisuuden joustava ja integroitu energiajärjestelmä, joka perustuu muun muassa uusiutuvaan sähköön ja synteettisiin polttoaineisiin, edellyttää vääjäämättä monia energiamuunnoksia. Olennaisinta onkin vähentää päästöjä ja käyttää luonnonvarat siitä näkökulmasta tehokkaimmalla tavalla. Tämä tulisi ottaa huomioon säännöksiä tarkistettaessa.

EU:n taksonomia uhkaa tarpeellisia investointeja

Ilmastosiirtymä edellyttää massiivisia investointeja vähähiilisiin ratkaisuihin ja teknologioihin. Teollisuuden ja energiatoimialan toiminta on pääomaintensiivisistä ja investoinnit pitkäaikaisia, mistä syystä rahoituksen hinta on ratkaisevassa asemassa.

Komissiossa luonnostellut kestävän rahoituksen kriteerit (ns. taksonomia) ovat siirtämässä suuren osan puhtaan energian investoinneista ”B-kategoriaan”. Tällaisia ovat mahdollisesti esimerkiksi bioenergiaan, sähköpolttoaineisiin ja rakennusten peruskorjaukseen liittyvät investoinnit. Ydinenergian osalta säännösten valmistelu vie muita pidempään, mutta ennusmerkit eivät lupaa hyvää. Pohjoismaille tärkeän vesivoiman kohtelu vaikuttaa myös kovalta.

Rahoituslaitokset voivat toki jatkossakin rahoittaa muutakin kuin taksonomiassa kestäväksi määriteltyä toimintaa, Säännöksillä on kuitenkin suuria potentiaalisia vaikutuksia rahoituksen hintaan ja saatavuuteen ja sitä kautta ilmaston kannalta olennaisten hankkeiden toteuttamiseen.

Mahdollisesti rahoitus haettaisiin jatkossa EU:n ulkopuolelta tahoilta, joilla on omat intressinsä ja reunaehtonsa tarjottavalle rahoitukselle. Pahimmillaan taksonomia voi myös hankaloittaa EU:n elvytysvarojen käyttöä ilmastotoimiin. Tätäkö EU aidosti haluaa – ilmastoinvestointien hankaloittamista ja ulkomaisen pääoman käyttöä strategisissa hankkeissa?

Tässäkin kohtaa on tarpeen kunnioittaa EU:n perussopimusten takaamaa jäsenvaltioiden oikeutta valita omat energialähteensä, etenkin kun ne ovat puhtaita ja ilmastoneutraaliutta edistäviä.

Muista relevanteista toimista on syytä ottaa huomioon haastava, mutta tärkeä pyrkimys uudistaa energiaverotusta koskevia EU-säännöksiä. Verotuksella on keskeinen ohjaava vaikutus energian käytön rakenteeseen.

Paljon on keskusteltu myös ns. hiilitulleista tai hiilirajamekanismeista, joilla voitaisiin suojella sisämarkkinoita epäreilulta kilpailulta ja hiilivuodolta. Jaloista tarkoitusperistä huolimatta näiden instrumenttien käyttö voi olla haastavaa ja vaikea kohdentaa oikein. Siksi onkin hyvä, että hiilitullien käytön periaatteita pohditaan nyt osana kauppapolitiikan työkalupakkia. Rajamekanismien mahdollisen käytön tulee aina perustua kattavaan kokonaisharkintaan.

Tämä kuvastaa muutoinkin ilmasto- ja energiapolitiikan suurinta haastetta: EU:lla - samoin kuin sen jäsenvaltioilla - on käytössään monia erilaisia instrumentteja, joiden kehittämisen ja soveltamisen tulisi olla keskenään synkronoitu vaikuttavuuden lisäämiseksi. Tavoitteiden kääntäminen johdonmukaiseksi toiminnaksi edellyttää vahvaa koordinaatiota, vaikutusten arviointia ja avointa vuoropuhelua.

Ylijohtaja Riku Huttunen on TEM:n energiaosaston osastopäällikkö

TEM Kolumni
Sivun alkuun