FI SV EN

Vahvaa kunnianhimoa ja sääntelyn sudenkuoppia – energiatehokkuuden ja uusiutuvan energian uudet EU-velvoitteet

15.8.2018 11.58
Kolumni

EU:n puhtaan energian paketin neuvotteluissa on päästy monelta osin voiton puolelle. Alkukesän kuumissa trilogeissa syntyi sopu sekä energiatehokkuutta että uusiutuvaa energiaa koskevista direktiiveistä. Säädökset on kuitenkin myös pantava tehokkaasti toimeen jäsenvaltioissa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa Suomen kannalta? Mitkä ovat keskeiset haasteet?

Direktiivien ohella kesäkuussa saavutettiin yhteisymmärrys myös energiaunionin hallintomallista, jonka tarkoituksena on huolehtia siitä, että EU-tason tavoitteet täyttyvät johdonmukaisesti ja aikataulussa.

Alkaneelle Itävallan puheenjohtajakaudelle jää vielä säädösten tekninen (juridis-lingvistinen) viimeistely sekä muodollinen siunaaminen, ensin Euroopan parlamentissa ja lopulta ministerineuvostossa.

Syksyn aikana edetään myös ratkaiseviin parlamentin, neuvoston ja komission välisiin neuvotteluihin eurooppalaisesta sähkömarkkinasäännöstöstä. Se on puhtaan energian paketin viimeinen auki oleva asiakokonaisuus.

Ilmastosopimus loi paineen

Matkan varrella toimielinten väliseen lainsäädäntöprosessiin on vaikuttanut yhä vahvemmin tarve ja pyrkimys kiristää ilmastonmuutoksen vastaisia toimia Pariisin sopimuksen mukaisesti. Tämä on toki ymmärrettävää. Olisin silti suonut energia- ja ilmastopolitiikkaa ja siinä käytettäviä instrumentteja tarkasteltavan ja optimoitavan enemmän kokonaisuutena (energiakolumni 15.5.2018).

Tärkein politiikkatavoite –  kasvihuonekaasujen vähentäminen –  ei ole nyt toteutumassa kustannustehokkaimmalla tavalla. Johdonmukaisuus edellyttäisi päästötavoitteen ensisijaisuutta ja päästökaupan keskeisempää roolia.

Kunnianhimon puutteesta EU:ta ei voi kuitenkaan syyttää. Molemmissa direktiiveissä EU-tason tavoitetta vuoteen 2030 nostettiin merkittävästi. Energiatehokkuutta parannetaan ehdotetun 27 prosentin sijaan 32,5 prosentilla ja uusiutuvan energian osuus loppukulutuksesta nousee 27 prosentin sijaan 32 prosenttiin. Näitä tavoitteita voidaan myös tarkistaa ylöspäin vuonna 2023. Energia- ja ilmastokomissaari Miguel Arias Cañete onkin todennut, että pelkästään näillä keinoin unionin vuoden 2030 päästövähennystavoitetta voidaan nostaa 40:stä jopa yli 45 prosenttiin.

Samaan aikaan pohjustetaan myös pidemmän aikavälin tavoitteiden kiristämistä. Komissio käynnisti EU:n vähäpäästöisyysstrategiaa koskevan konsultaation heinäkuussa ja antaa siitä ehdotuksensa marraskuussa. EU:n pyrkimyksenä voisi olla saavuttaa hiilineutraalius viimeistään vuoteen 2050 mennessä. Energiaunionin hallintomallin mukaisesti jäsenvaltiot laativat myös omat vähäpäästöisyysstrategiansa. Suomessa pitkän aikavälin strategiatyön koordinoi työ- ja elinkeinoministeriö. Tässä pohdinnassa korostuu muun muassa vähähiilisen teknologian rooli.

Direktiivit eivät optimoi päästövähennystoimia

Energiatehokkuusdirektiivin velvoitteet ovat Suomen näkökulmasta varsin rajuja. Erityisesti 7 artiklassa annettava vuotuinen 0,8 prosentin energiansäästövelvoite on haastava.  Sen lopullinen muotoilu tapahtui epäorganisoidusti ja rajalliseen analyysiin perustuen.

Jäykkä velvoite, joka uudessa direktiivissä on sidottu energian loppukulutukseen, aiheuttaa ongelmia toimien kustannustehokkuuden kannalta. Se on myös erityisen ongelmallinen maille, joissa on kehittyvää energiaintensiivistä teollisuutta. Ylipäänsä energiatehokkuuden mittaaminen kansantalouden energiankäytön perusteella on pulmallista. Se voi pahimmillaan hidastaa investointeja, jotka vähentävät päästöjä, mutta eivät energian käyttöä. Esimerkki tästä on power-to-gas -liiketoiminta.

Unionin sitova tavoite nostaa uusiutuvan energian osuutta 12 prosenttiyksiköllä tulevan vuosikymmenen mittaan vastaa varsin hyvin Suomen kansallista tavoitetta kasvattaa vastaava osuus meillä 50 prosenttiin.

Päästöjen vähentämisen kannalta tämäkään EU-velvoite ei ole kuitenkaan optimaalinen. Olennaistahan on vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Ehkäpä energialähteitä koskevat EU:n tavoitteet – jos sellaisia tulevaisuudessa tarvitaan ja halutaan – tulisi kohdentaa haitallisimpien fossiilisten energialähteiden vähentämiseen. Useiden jäsenvaltioiden kivihiilikieltosuunnitelmat itse asiassa heijastavat tätä ajattelua.

Suomen kannalta selkeästi myönteistä on bioenergian käytön kestävyyskriteerien täsmentäminen. Toki olisimme toivoneet suurempaa kunnianhimoa liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osalta. Vuoden 2030 tavoitteeseen, joka on 14 prosentin osuus, sisältyy turhiakin joustoja. Kehittyneiden biopolttoaineiden oma tavoite on perusteltu, mutta siinäkin tavoitetaso on varsin alhainen (3,5 prosenttia tuplalaskennalla).

Toimeenpano ei ole yksinkertaista

Kun Euroopan parlamentti ja komissiokin voivat katsoa työnsä suurelta osin tehdyksi, jää jäsenvaltioiden murheeksi direktiivien tehokas ja tarkoituksenmukainen toimeenpano. Siinä monelta osin ongelmana on liian yksityiskohtainen tai osin tulkinnanvarainen säännöstö, joka pitäisi muokata kansalliseksi lainsäädännöksi. Toimeenpano tarkoittaa myös laajemmin ohjauskeinojen, tukijärjestelmien ja viranomaistehtävien uudistamista. Tämä edellyttää laajaa valmistelua ja selvitystyötä.

Aikataulu näyttää muodostuvan sellaiseksi, että energiatehokkuusdirektiivi on toimeenpantava nykyarvion mukaan vuoden 2020 puoleenväliin mennessä ja uusiutuvan energian direktiivi 30.6.2021 mennessä.

Kuitenkin jo hallintomallin mukainen kansallinen integroitu energia- ja ilmastosuunnitelma on laadittava EU-tavoitteet mielessä pitäen. Luonnossuunnitelma tulee antaa tämän vuoden aikana ja lopullinen vuoden 2019 loppuun mennessä. Suomi pyrkii suunnitelman laatimisessa kuitenkin tätä selvästi ripeämpään aikatauluun. Ennakoivaan toimintaan ohjaavat niin keväällä lähestyvät eduskuntavaalit kuin Suomen heinäkuussa 2019 alkava EU-puheenjohtajuuskin.

Riku Huttunen, TEM:n energiaosaston ylijohtaja