Koko kuntakenttä on muutosten edessä. Erityisesti kaupunkien tehtäväkokonaisuuden painopiste siirtyy, kun hyvinvointialueet muodostetaan ja toisaalta nykyisten työ- ja elinkeinotoimistojen palvelut siirtyvät kunnille. Nämä muutokset asettavat kaupunkien roolin uuteen asentoon, jossa perinteinen peruspalveluista vastaava kaupunki muuttuu entistä vahvemmin elinvoimakaupungiksi. Painopiste siirtyy kustannuksia korostavasta näkökulmasta elinvoiman tuottamiin tuloihin ja toisaalta ennaltaehkäisevää työtä korostavaan hyvinvointitalouteen. Tämä kehitys tukee jo pitkään tunnistettua tosiseikkaa: kaupungit ovat elinkeinotoiminnan, uuden työn ja innovaatiovetoisen kansallisen kasvun rakentumisen keskeisiä tukipilareita. 

Kaupungit ovat erilaistuneet ajan saatossa paitsi muista kunnista, myös toisistaan. Kun kaupungeilla on kullakin erilaisia kehityspolkuja ja tarpeita, edellyttää tämä entistä vahvempaa, vaihtelevat haasteet huomioonottavaa kaupunkipolitiikkaa. Kaupunkipolitiikan tulee vaikuttaa siihen, että kasvu ja myönteinen kehitys eivät rajoitu vain muutamiin kaupunkeihin, vaan meillä on elinvoimaisia ja kilpailukykyisiä kaupunkiseutuja maan kaikissa osissa. Erilaisuuden tehokas huomioiminen ja vaikuttava, tasapainoinen kasvu eri alueilla, edellyttää kohdennettuja ja räätälöityjä toimenpiteitä erilaisille alueille ja erilaisille kaupungeille. Kohdentaminen puolestaan onnistuu parhaiten, jos kaupunkien kanssa pystytään vahvaan, aitoon kumppanuuteen ja vuorovaikutukseen. 

Kaupunkipolitiikan kohteena onkin erilaiset kaupungit ja sen lähtökohtana on kaupunkien erilaistuvien
haasteiden huomioon ottaminen. Kaupunkien kehittämisen näkökulmasta on tärkeää, että muuttuvassa toimintaympäristössä kaupunkien ja valtion välillä ovat toimivat yhteistyötavat. Kaupunkipolitiikan ja yhteistyön onnistumiseksi tarvitaan yhteistä tilannekuvaa sekä yhteisiä toimintatapoja, jolla yhdessä asetettuihin tavoitteisiin päästään. Kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmässä valmistellaankin kumppanuuden toimintamallia, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä kumppanuusyhteistyön hyödyistä ja tarjota toimintaohje valtion osapuolille ja kaupungeille, jolla näitä hyötyjä voidaan läpäisevästi konkretisoida.

Paras lähtökohta yhteistyölle ovat asiat, joissa sekä kaupungeilla että valtiolla on yhteisiä intressejä ja tavoitteita. Keskusteluun on hyvä nostaa kokonaisuuksia, joihin näiden kahden osapuolen yhteistoiminnalla voidaan todella vaikuttaa. Tällaisia löytyy paljon, mutta esimerkiksi hiilineutraalisuus, digitaalisuuden hyödyntäminen, kiertotalous ja segregaatio ovat aiheita, joissa löytyy paljon yhteistä.  Kumppanuuden konkretisoitumana ja samalla kaupunkipolitiikan tärkeänä välineenä ovat meillä kaupunkien ja valtion väliset sopimukset, joilla on rakennettu uudenlaista kumppanuutta. 

Kehittämisessä on aina kysymys myös rohkeudesta. Virkakoneiston ja asiantuntijayhteisön tekemiä avauksia tarvitaan, mutta tarvitaan myös politiikantekijöiden panosta. Tässä kaupunkikehittäminen voisikin ottaa mallia mm. maaseudun kehittämisestä, jossa harvaan asutun maaseudun asioita varten on asetettu parlamentaarinen työryhmä. Olisiko tässä mallia myös kaupunkikehittämisen ja sen kaikupohjan vahvistamiseen? Kaupungistunut ja yhä kaupungistuva Suomi voisi hyvinkin tarvita myös kaupunkikehittämisen parlamentaarista ryhmää. 

Katja Palonen ja Olli Voutilainen
Kirjoittajat ovat kaupunkipolitiikan asiantuntijoita työ- ja elinkeinoministeriössä